Skeptismi tunnetaan yleisesti paranormaalien ilmiöiden kyseenalaistamisena. Sellaisia ihmisiä on paljon ja pitkälti yhteistä heille on:
1. Vähäinen kiinnostus paranormaaleihin ilmiöihin
2. Vähäinen tietämys paranormaaleista ilmiöistä (edellisestä johtuen)
Skeptiset voidaan ehkäpä jakaa kahteen ryhmään, voisiko sanoa, väittelyinnon perusteella: Ne joita ei kiinnosta väitellä ja ne joita kiinnostaa. Itse skeptisyys eli epäileminen on seisomista kaltevalla pinnalla: tulisi epäillä, muttei kieltää. Mihin vedät rajan ja pysytkö epäilijänä? On helppo luiskahtaa näennäisepäilijäksi eli kieltäjäksi. Väittelyintoisten on erityisen helppo luisua kieltäjiksi, koska väittelyt altistavat valitsemaan puolensa ja puolustamaan sitä ja kun skeptikolla ei usein ole riittävästi tietoa paranormaaleista ilmiöistä kantojensa takana vaan "vain" mielestään maalaisjärkinen, tieteellinen ja materialistinen maailmankatsomus.
Tiede näyttää tuottavan ristiriitaista tietoa paranormaaleista ilmiöistä: Kokeet eivät tue välttämättä ilmiöitä, mutta ihmisten kokemusten kartoitus kertoo toista. Kokemuksia ei voi ohittaa ja vaikka osa niistä olisikin tavanomaisesti selitettävissä, silti osa "jää selittämättä", kuten skeptikko mielellään voi asian ilmaista. Asian ydin on kuitenkin selittää juuri ne tapaukset, joita kaikki eivät halua selittää. Skeptikot ovatkin vaikeassa tilanteessa. Heidän kantansa on, ettei mitään ole, mutta kuinka näyttää eioota kellekään? Toisilla on helpompaa.
Väittelyintoiset siis ajavat mielestään tieteellistä ja kriittistä ajattelua. Juuri se ajaakin heitä pahaa umpikujaa kohti: heidän maineensa on sitoutunut todistamaan ei-olevan tieteellisesti. Paradoksaalista kyllä vastapuoli tekee melkein samaa (enemmän tai vähemmän tieteellisesti): todistaa siis materiaalisesti ei-olevaa, tosin henkisesti olevaa. Se ON helpompaa. Tiukimmin skeptismiä ajavat ovat ansassa: paras mihin he loogisesti ajatellen voivat pystyä on runnoa vastapuolen todisteita alas, mutta itse he eivät voi tuoda juuri mitään ilmiötä esiin. Kaiken lisäksi - mikä ehkä pahinta - uskottavuus on koetuksella: juuri he ovat ajaneet tieteellisyyttä, kriittisyyttä, materiaalista maailmankuvaa sekä syytelleet muita hihhuleiksi, hulluiksi sekä huuhaauskovaisiksi ja jos sen jälkeen osoittaudut kantoinesi olleesi väärässä, onko se noloa? Vain puolustustaistelu on heille mahdollista.
Pahimmillaan jokainen uusi todiste tai väite tuo skeptikolle hien otsalle ja hetken lepo häiriintyy. Hermo kiristyy: "Eikö näistä jo päästy!?", seuraa kireää keskustelua väheksyvään sävyyn ("mene jo siitä, huuhailija"). Toinen pistää touhun pelleilyksi, kolmas solvaa hihhuliksi ja neljäs vie keskustelun detaljisiin sivuseikkoihin. Epäilenpä todellisia skeptikoita olevan harvassa, pseudoskeptikoita sitäkin enemmän. Aluksi vaadittiin tieteellisyyttä ja kun sitä saatiin, ei oltukaan valmiita hyväksymään sitä. Eikö uskovaisuuden merkit ole jo saavutettu?
Onhan tällä mainitulla skeptismillä hyvät vaikutuksensa, ehkäpä tieteellisyys vastapuolen todisteluissa on kehittynyt. Se onkin skeptikon viimeinen pakoreitti, sanoa ajaneensa juuri ja vain sitä.
