Monet suomalaiset kokivat hämmentäviä hetkiä illalla Suomen hävittyä 6-1 USA:lle. Tapaus sisältää hyvän opetuksen.
Vastaavia romahduksia on ollut aiemminkin, muttei mitään tuollaista, jossa pelin alussa 10 minuutin aikana päästetään joka laukaus maaliin. Selvää on, ettei Suomen joukkueesta löytynyt ketään vastaamaan maalien tuomaan haasteeseen.
Mitä olisi pitänyt tapahtua?
Kun menee hyvin, on helppo innostua. Vaativaahan se oli kiekkoilijoilla pitää yllä into ja luottamus, mutta se on mahdollista. Se vaatii vain työtä pään sisällä. Siinä työssä ihminen hakee onnistumisen tunteen mieleensä uudelleen ja uudelleen, sitkeästi ja itsepintaisesti. Vain sellaisessa olossa menestytään ja kas, muuta vaihtoehtoa ei ole. Tuloksesta ei pidä välittää vaan fiiliksestä. Näin on vain tehtävä.
Näihin tilanteisiin toinenkin vinkki ehkä olisi hyödyksi. Lannistuksen hetkellä kannattaa painaa lujemmin. Mitä huonommin menee, sitä enemmän vauhtia. Fiilistä voi siis hakea ihan perusasian hyvästä fyysisestä suorittamisesta. Kova puserrus vauhdin saamiseksi luo "pusertamisen tunteen", joka taas vie tilaa lannistumiselta. Ihminen luo uutta tunnetilaa, raivaa vanhaa sivuun.
Miksi näin ei tapahtunut?
Kuten jo mainittu, valmiuksia ei ollut. Tiedän, että on ihmisiä, joilla valmiudet olisi. Sitä jaloa oivallusta ei vain ole elämä tai kukaan meikäläisille niin tiukasti iskostanut, että se kestäisi. Vastaavanlaisia romahduksia maajoukkueemme on ennenkin kokenut.
Takkiin on tullut myös 5-1 johtoasemasta Ruotsille (5-6) ja 4-0 johtoasemasta Kanadalle (5-6). Tietysti myös kuuluisat 4-2 romahdukset Ruotsille kummittelevat. Yhteistä näille kaikille oli se, että Suomen vastustajat uskoivat ja taistelivat. He tekivät sen, mikä suomalaisilta jäi tänään tekemättä. Niin henkisellä kuin fyysisellä puolella. Tietysti pelin alku oli näitä esimerkkejä järkyttävämpi, mutta toisaalta peliaikaakin oli enemmän. Kyllä se sisu taitaa löytyä aivan muiden paitojen alta kuin meikäläisten.
Miksi suomalaisille käy näin?
Henkinen valmennus ei toimi. Junnuja tulee opettaa pienestä pitäen keskittymiseen tilanteessa kuin tilanteessa esim. yllä mainituin periaattein. Se tekee pelaajasta mestarin. Peliä tulee pelata aina hyvällä fiiliksellä. Jos se ei onnistu, kentälle ne joilta onnistuu. Voittajat eivät märise. Jo niin kulunut esimerkki, Talvisota, on vielä ehtymätön elämänviisauden lähde näihin tilanteisiin. Fiilis on tehtävä itse, jos ei elämä sitä itse tyrkytä.
Toinen ikävä tosiasia näissä kisoissa, kuten pääsääntöisesti aina Suomen kisoissa, oli maalittomuus. Kovia maita vastaan Suomi on tehnyt vaivaiset kolme maalia kolmessa ottelussa ja niistäkin yksi tyhjiin, yksi saatiin vastustajan kerätessä kohtalokkaasti kypäräänsä ja yksi jo voiton varmistanutta vastaan ylivoimalla. Korutonta.
Tarvitsemme maalintekijöitä, mailataitureita. Sellaiset jäällä iloittelijat on vietävä ja kasvatettava huipulle. Siinäkään vaihtoehtoja ei ole, jos menestys kiinnostaa. Olemme jo myöhässä, onnella näissä kisoissa kuitenkin pronssiottelussa. Sen paikan toi yksi onnekaskin maali Tsekkiä vastaan.
Elämässä ratkaisee sama asia, onni. Sen taas tuo yksi: asenne, asenne, asenne. Kun ei muuta ole, asenne on ilmaista. Miksi et ottaisi sitä?
