Haukutaanpa vielä taas kerran Yhdysvaltain johtoa, vaikken vakaumuksellinen vastustaja kaikista kannoistani huolimatta halua olla.
Öljystä riippuvaisen maan presidentiksi valitaan öljyteollisuuden rahoilla ja öljyalan kaverit apunaan entisen presidentin poika, öljyalan pomoja molemmat. Kun tämä öljyalan pomo presidentin ominaisuudessa sitten hyökkää tärkeään öljymaahan, voi kysyä onko öljyllä mitään tekemistä asian kanssa. Toki presidentti kertoo vievänsä maahan demokratiaa, vapautta ja ihmisoikeuksia samaan aikaan syöden kotimaassaan samoja asioita... Presidentti voittaa kotimaassaan vaalit vilppisyytösten saattamana ja syö kansalaistensa ihmisoikeuksia ja vapautta asettamillaan laeilla.
Mistähän presidentti on vapauden evankeliuminsa ammentanut? Tuskin kotoaan, eikä varmaan työpaikaltaankaan. Varsin on kaksinaamainen aate pojalla ylipäätään. Silti suomalaiset ulkopolitiikan asiantuntijat onnistuvat puhumaan tästä öljyn sotkemasta asiasta mainitsematta kertaakaan itse sanaa. Sidottuja ovat poikamme ja tyttömme. Epäilemättä heidän sananvapautensa on rajoittunut. Vaikeat ihmiset aiheuttavat vaikeita tilanteita.
keskiviikko 27. kesäkuuta 2007
maanantai 18. kesäkuuta 2007
Suomen muinaiset kuninkaat
Tähän saakka historiaa ammatikseen tutkivat ovat olleet taipuvaisia pitämään tarinoita suomalaisten muinaisista kuninkaista myytteinä ja fiktiivisinä. Syynä lienee ollut arkeologisten todisteiden tai ylipäätään kovien todisteiden puute suomalaisista kuninkaista ja kuningaskunnista. Aikoinaan kirjoitetut norjalaiset saagat kertovat kuitenkin suomalaisten kuninkaista. Liuta kuninkaita mainitaan nimeltä ja heidän edesottamuksistaankin siellä tarinoidaan. Muitakin vanhoja kirjallisia lähteitä tiedetään, joissa suomalaisista kuninkaista kerrotaan. Tutkijat ovat epäileväisiä saagojen ja vanhojen kronikoiden tarinoihin.
Outoa saagojen suomalaiskuningaskirjoittelussa on kuitenkin se, miksi ne on ylipäätään kirjoitettu. Siihen ei tiede ole kyennyt pätevästi vastaamaan. Maalaisjärjellä ajatellen kirjoittelu tarkoittaa sitä, että suomalaisten kuninkaita on pidetty todellisina ja vieläpä arvostettuina. Riippumatta siitä, pitävätkö tarinat paikkansa, ne näyttävät olleen totta norjalaisille. Ilmeisin syy tarinoida suomalaisista kuninkaista on, että nämä olivat aikoinaan Norjan valloittaneet ja valtakunnan sinne perustaneet. Norjan hoveissa puhuttiin siis heidän esi-isistään. Ei savua ilman tulta. Ehkäpä asiat ovat juuri sitä, miltä ne näyttävät.
Suomen muinaisella kuningaskunnalla ei näytä kovin jykevää hallintoa olleen. Kenties merkittävimpiä tehtäviä kuninkaalla oli puolustuksen ja sotaretkien johtaminen. Kuninkuus saattoi joskus olla hetkellistäkin.
Oli ennen miten oli, itse mietin asiaa näin:
Idea toisten ihmisten johtamisesta ja määräilystä ei vaadi kulttuuria eikä teknologiaa, se ei vaadi edes kieltä, jopa huonosti kasvatetut lapset sen osaavat. Idea siitä, että valitaan joku johtamaan monia, ei sekään tunnu vaikealta, "eipähän tarvitse itse hermoilla". Valitsemista kiirehtii pelko jonkun paskiaisen noususta pompottelijaksi. Mieluummin siis mieluinen ja yhdessä valittu. Tähän tapaan uskon Euroopassa muinoin usein tapahtuneen.
Miksi sitten Suomessa olisi pitänyt olla kuninkaita? Hyvän syyn siihen antavat svealaiset, Novgorod, karjalaiset, Tanska ja saksalaisetkin usein väkivaltaisine retkineen. Tyhmä ja saamaton olisi se, joka ulkopuolisten väkivaltaan ei reagoi. On useita merkintöjä historiassa puolin ja toisin tehdyistä sotaretkistä. Lounais-Suomi ja lounaissuomalaiset näyttävät omanneen monia vihollisia. Viisasta oli siis puolustautua: hankkia aseita, rakentaa puolustusrakennelmia, sopia kuka tekee ja mitä tekee hyökkäyksen uhatessa. Moisessa tilanteessa ei kuninkaan valinta ole enää kaukana. Kansalla on hyvin voinut olla halu elättää yhteisen turvallisuuden ylläpitäjää. Minimissään kuningas ja/tai hovinsa ovat olleet sivutoimisia. Kuningas on saattanut asua kartanossaan renkine ja piikoineen. Hirsikartano taitaa olla ajat sitten maatunut.
Virallinen tutkimus ja sitä puolustavat puhuvat mielellään paikallisista mahtimiehistä, ruhtinaista tai maakunnallisista päälliköistä, mutta karsastavat "kuningas"-titteliä. Eli esim. Pirkanmaalla on heidänkin mukaan voinut olla yhteisten asioiden hoitaja, jota on jopa kutsuttu kuninkaaksi, mutta joka on oikeasti ollut vain päällikkö. Termeille ei liene olemassa tarkkoja selityksiä, joten mainitut sanaleikit ovat saivartelua. Tämä hypoteettinen Pirkanmaan päällikkö ei ole virallisen käsityksen mukaan voinut olla turkulaisten päällikkö, sehän ei olisi enää maakunnallinen vaan ylimaakunnallinen päällikkö. Vastaavasti svealaisten kuningas olisi ollut oikeasti maakunnallinen päällikkö, kunnes Svean pojat alistivat Götan pojat tottelemaan.
Jos siis svealaiset ovat uhanneet pieksävänsä turkulaisia ja jälkimmäisten päällikkö olisi jo sattunut kuolemaan ilman soveliasta seuraajaa (harvahkosti asutulla seudulla), ei pirkkalaisten päällikköä ole ilmeisesti voitu kutsua puolustuksen turvaajaksi?
Onhan sekin mahdollista, etteivät suomalaiset olisi oikeasti tarvinneet yhteistä johtoa svealaisten, Novgorodin, Tanskan ynnä muiden sotaretkien torjumiseen. Oli niin helppoo, pieksettiin niitä kaikkia, kunnes ruotsalaiset tulivat ja loppui se touhu. Pyynnöstä vai pyytämättäkö tulivat, ken tietää.
Outoa saagojen suomalaiskuningaskirjoittelussa on kuitenkin se, miksi ne on ylipäätään kirjoitettu. Siihen ei tiede ole kyennyt pätevästi vastaamaan. Maalaisjärjellä ajatellen kirjoittelu tarkoittaa sitä, että suomalaisten kuninkaita on pidetty todellisina ja vieläpä arvostettuina. Riippumatta siitä, pitävätkö tarinat paikkansa, ne näyttävät olleen totta norjalaisille. Ilmeisin syy tarinoida suomalaisista kuninkaista on, että nämä olivat aikoinaan Norjan valloittaneet ja valtakunnan sinne perustaneet. Norjan hoveissa puhuttiin siis heidän esi-isistään. Ei savua ilman tulta. Ehkäpä asiat ovat juuri sitä, miltä ne näyttävät.
Suomen muinaisella kuningaskunnalla ei näytä kovin jykevää hallintoa olleen. Kenties merkittävimpiä tehtäviä kuninkaalla oli puolustuksen ja sotaretkien johtaminen. Kuninkuus saattoi joskus olla hetkellistäkin.
Oli ennen miten oli, itse mietin asiaa näin:
Idea toisten ihmisten johtamisesta ja määräilystä ei vaadi kulttuuria eikä teknologiaa, se ei vaadi edes kieltä, jopa huonosti kasvatetut lapset sen osaavat. Idea siitä, että valitaan joku johtamaan monia, ei sekään tunnu vaikealta, "eipähän tarvitse itse hermoilla". Valitsemista kiirehtii pelko jonkun paskiaisen noususta pompottelijaksi. Mieluummin siis mieluinen ja yhdessä valittu. Tähän tapaan uskon Euroopassa muinoin usein tapahtuneen.
Miksi sitten Suomessa olisi pitänyt olla kuninkaita? Hyvän syyn siihen antavat svealaiset, Novgorod, karjalaiset, Tanska ja saksalaisetkin usein väkivaltaisine retkineen. Tyhmä ja saamaton olisi se, joka ulkopuolisten väkivaltaan ei reagoi. On useita merkintöjä historiassa puolin ja toisin tehdyistä sotaretkistä. Lounais-Suomi ja lounaissuomalaiset näyttävät omanneen monia vihollisia. Viisasta oli siis puolustautua: hankkia aseita, rakentaa puolustusrakennelmia, sopia kuka tekee ja mitä tekee hyökkäyksen uhatessa. Moisessa tilanteessa ei kuninkaan valinta ole enää kaukana. Kansalla on hyvin voinut olla halu elättää yhteisen turvallisuuden ylläpitäjää. Minimissään kuningas ja/tai hovinsa ovat olleet sivutoimisia. Kuningas on saattanut asua kartanossaan renkine ja piikoineen. Hirsikartano taitaa olla ajat sitten maatunut.
Virallinen tutkimus ja sitä puolustavat puhuvat mielellään paikallisista mahtimiehistä, ruhtinaista tai maakunnallisista päälliköistä, mutta karsastavat "kuningas"-titteliä. Eli esim. Pirkanmaalla on heidänkin mukaan voinut olla yhteisten asioiden hoitaja, jota on jopa kutsuttu kuninkaaksi, mutta joka on oikeasti ollut vain päällikkö. Termeille ei liene olemassa tarkkoja selityksiä, joten mainitut sanaleikit ovat saivartelua. Tämä hypoteettinen Pirkanmaan päällikkö ei ole virallisen käsityksen mukaan voinut olla turkulaisten päällikkö, sehän ei olisi enää maakunnallinen vaan ylimaakunnallinen päällikkö. Vastaavasti svealaisten kuningas olisi ollut oikeasti maakunnallinen päällikkö, kunnes Svean pojat alistivat Götan pojat tottelemaan.
Jos siis svealaiset ovat uhanneet pieksävänsä turkulaisia ja jälkimmäisten päällikkö olisi jo sattunut kuolemaan ilman soveliasta seuraajaa (harvahkosti asutulla seudulla), ei pirkkalaisten päällikköä ole ilmeisesti voitu kutsua puolustuksen turvaajaksi?
Onhan sekin mahdollista, etteivät suomalaiset olisi oikeasti tarvinneet yhteistä johtoa svealaisten, Novgorodin, Tanskan ynnä muiden sotaretkien torjumiseen. Oli niin helppoo, pieksettiin niitä kaikkia, kunnes ruotsalaiset tulivat ja loppui se touhu. Pyynnöstä vai pyytämättäkö tulivat, ken tietää.
perjantai 1. kesäkuuta 2007
Anti-American
Suomalaiset ovat Euroopan USA-vastaisin kansa. Sitä ja sen syitä ihmettelevät viisaat. Eniten he ovat - minun silmieni alla - arvailleet vieroksunnan syyksi Neuvostoliittoa. Neuvostoliitto oli maa, joka näki viimeisen päivänsä vuonna 1991. Siitä on 16 vuotta. Ne meistä, jotka olivat silloin vähintään rippikouluiässä muistanevat maan. Heitä ja nuorempia aikuisia on Suomessa tänä päivänä 900 000. Veikkaisin, ettei heille - ja minulle - neukkujen pelko ole kasvanut persiiseen. Toki itse näin joskus vanhoja venäläisiä äijiä televisiossa. Kartassa neukkula oli iso ja naapuri. Pelasivat tuskastuttavan hyvin jääkiekkoa. Siinä oli minun Neuvostoliittoni. Mistä se pelko ja kyykistely muka olisi tullut? Jääkiekossakaan ei enää ole traumoja, tiesin Suomen taaskin voittavan Venäjän.
Mutta mistäs todella onkaan kyse?
Tämä on häkellyttävän jännittävä kehä. Ennen kansaa varoiteltiin neuvostovastaisuudesta, nyt amerikkalaisvastaisuudesta. Hauskaa kyllä, nyt amerikkalaisvastaisuudesta varoittelevat syyttävät kansaa suomettumisesta. Eli kuin opetettuna kansa vastustaisi Amerikkaa. Ikäänkuin mitään oikeaa syytä amerikkalaisvastaisuuteen ei olisi. Voi epäilemättä sanoa, että Suomen ulkopolitiikan sisäpiiri on opetellut liturgiansa: Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ei arvostella ja kansan amerikkalaisvastaisuutta hillitään suomettumissyytöksillä.
On ollut hämmentävää ja ihan oikeasti kuvottavaa katsella Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan liittyviä keskusteluja, joissa aina kierretään hankalat kysymykset, eikä muka nähdä ihan oikeiksi todettuja tosiasioita. Luulin, ettei tällaista enää tarvitse tämän maan kokea, mutta olin väärässä. Suomettuminen on palannut, suunta on länsi ja maa on Yhdysvallat.
Kansan oikeudentunto ja ajattelu näyttää sentään olevan paremmassa jamassa kuin muualla. Mitä minun pitäisi ajatella siitä, että maani presidentti matkustaa aikamme suurimman pahiksen luo, joka nöyryyttäen kieltäytyy tapaamasta. Tuleeko kansan sulattaa tuollaista? Millaisen presidentin seuraavaksi haluan?
Poliitikkojen ja asiantuntijoiden uussuomettumisen taustalla lienee ajatus amerikkalaisten tuesta, mikäli Suomen turvallisuus on uhattuna. Eurooppalaisiin ei näköjään luoteta. Millähän perusteella amerikkalaisiin luotetaan? Heiltä ei apuja heru ainakaan niin kauan kun ovat kiinni Irakissa ja Afganistanissa sekä niistä päästyään Iranissa, eli omissa eduissaan. Lisää etujen puolustamista riittänee senkin jälkeen, mutta eipä siitä enempää nyt.
Hauskaltahan tämä jokatapauksessa näyttää, Suomi etsii aina suurimman pahiksen, jota nöyristellä. Onneksi minä en ole sotkeutunut ulkopolitiikkaan. Liian sottaista minulle.
Mutta mistäs todella onkaan kyse?
Tämä on häkellyttävän jännittävä kehä. Ennen kansaa varoiteltiin neuvostovastaisuudesta, nyt amerikkalaisvastaisuudesta. Hauskaa kyllä, nyt amerikkalaisvastaisuudesta varoittelevat syyttävät kansaa suomettumisesta. Eli kuin opetettuna kansa vastustaisi Amerikkaa. Ikäänkuin mitään oikeaa syytä amerikkalaisvastaisuuteen ei olisi. Voi epäilemättä sanoa, että Suomen ulkopolitiikan sisäpiiri on opetellut liturgiansa: Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ei arvostella ja kansan amerikkalaisvastaisuutta hillitään suomettumissyytöksillä.
On ollut hämmentävää ja ihan oikeasti kuvottavaa katsella Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan liittyviä keskusteluja, joissa aina kierretään hankalat kysymykset, eikä muka nähdä ihan oikeiksi todettuja tosiasioita. Luulin, ettei tällaista enää tarvitse tämän maan kokea, mutta olin väärässä. Suomettuminen on palannut, suunta on länsi ja maa on Yhdysvallat.
Kansan oikeudentunto ja ajattelu näyttää sentään olevan paremmassa jamassa kuin muualla. Mitä minun pitäisi ajatella siitä, että maani presidentti matkustaa aikamme suurimman pahiksen luo, joka nöyryyttäen kieltäytyy tapaamasta. Tuleeko kansan sulattaa tuollaista? Millaisen presidentin seuraavaksi haluan?
Poliitikkojen ja asiantuntijoiden uussuomettumisen taustalla lienee ajatus amerikkalaisten tuesta, mikäli Suomen turvallisuus on uhattuna. Eurooppalaisiin ei näköjään luoteta. Millähän perusteella amerikkalaisiin luotetaan? Heiltä ei apuja heru ainakaan niin kauan kun ovat kiinni Irakissa ja Afganistanissa sekä niistä päästyään Iranissa, eli omissa eduissaan. Lisää etujen puolustamista riittänee senkin jälkeen, mutta eipä siitä enempää nyt.
Hauskaltahan tämä jokatapauksessa näyttää, Suomi etsii aina suurimman pahiksen, jota nöyristellä. Onneksi minä en ole sotkeutunut ulkopolitiikkaan. Liian sottaista minulle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)